Runotantti

Metsä.  Se kaartuu ympärilläni, kiemurtelee sieraimiin.  Se koskettaa parantaen,  vaikka vastustaisin.  Se viettelee vaivihkaa. Vaivattomasti.  Kutsuu astumaan eteenpäin, kellahtamaan sammalikkoon  ja puhaltaa hellästi niskaan.  Kättelen kuusia kulkiessani, silitän männyn kaarnaa. Joskus onnekkaana hetkenä pilkottaa peuran korvat pajukon takaa. Rapakivi murjottaa sammalhatussaan, kun kuljen suuntaan,  jonka pystyyn jäänyt juurakko  osoittaa kyhmyisellä rystysellään. Se on aina oikea. Muurahaisten karavaani polveilee kivien välissä. Vältän astumasta päälle. Heidän työnsä on tärkeämpää,  kuin minun. Linnut varoittavat kulkijasta,  josta ei ole varmuutta. Mutta täällä olen varma, etten ole yksin. Olemme yhtä. Jäkälä palautuu muotoonsa hetken päästä askeleista. Vain metsän olennot tietävät, että olin vierailulla. Olin kuin kotonani.

Mielenkiintoinen artikkeli runoterapiasta ja runojen kirjoittamisen ja lukemisen parantavista vaikutuksista Kotilieden verkkosivuilla ! Tämän runon olen kirjoittanut hetkenä, jolloin olin uupunut ja masentunut. Viesti tuon hetken itselleni olisi, että "tämäkin menee ohi, ota rauhallisesti". Masennus Minun epätoivoni on ohuen pinnan alla kuin sinisenä kuultava laskimo ohimolla. Pienikin tönäisy tai pisara väärään kurkkuun horjuttaisi taiten ylläpidettyä tasapainoa tai tasapainoilua,  jota köydellä pysyminen vaatii. En enää etsi vastauksia, sillä vastaan tulee aina vain uusia kysymyksiä. Pysähtyminen on vaarallista, silloin ajatus saa minut kiinni eikä halua päästää irti. Ja niin jää taas joulukortit lähettämättä. Kuka löytäisi tämän kiireen keskeltä minut? Olennon, josta näkyy  heijastuksia vielä joskus  vesilammikon pinnassa tai yht’äkkisenä nauruna  lauseen lopussa. Olenko vain lepotilassa? Odottamassa uutta tulemista...

Suklaata. Kyllä minä sinuakin ajattelen. Mutta useammin suklaata. Miltä se tuoksuu ja miten se sulaa kieltä vasten. -Kyllä sinäkin olet tervetullut, mutta tuothan suklaata! Syön suklaata iloon, suruun, intoon, ahdistukseen, tylsyyteen ja muuten vaan. Suklaa ei turhia puhele, ei juorua eikä moiti. Suklaa palkitsee. Heti, eikä joskus myöhemmin. Toisinaan suklaa on lopussa. Ja kauppakin on kiinni tai pyörän kumi lutassa. Reikä saappaassa ei haittaa! Suklaan ostoon minä kyllä lompsotan vaikka sukka märkänä. Pieni kärsimys on suklaan väärti. Suklaa menee piparin päällä tai jäätelön huntuna. Mutta silloin sitä on vähän, vähän niin kuin härnäten vaan. Parasta on, kun on vain suklaata, ilman mitään ylimääräistä. -En minä sinua tarkoita! Ei se ole ihme,  että suklaalle on omistettu puoteja ja kahviloita. Tai marketista eniten hyllymetrejä, suklaa on kuitenkin parasta. Jos se olisi liigajoukkue, kävisin vieraspeleissäki...

Sedät ruskeissa takeissaan seisovat reunalla. Katsovat pölyävää maisemaa, liian lähellä pudotusta.  Ylimielisyyttä vai varomattomuutta?  He arvioivat hiekkaista aavaa, Äiti-maan poskea,  miten siitä taotaan voittoa.  Kaivuri rouhii ahneutta ja kipua, mikä on myös heidän omaansa.  Vauriot kärsitään vasta kolmannessa sukupolvessa. Sisäelimissä, hermoissa ja suruna.  Nyt hapertuu vain maan muoto ja vaikutusvallalla laminoidut sielut.  Ohi kiitävästä aluksesta äiti osoittaa sormellaan  ja hihkaisee jälkikasvulleen: Kultaseni, siellä kaivetaan osia sinun uuteen koneeseen!

Jospa käsitit Karman väärin. Ehkä oletkin karmisessa kierrossa alimmalla tasolla.  Kokemassa sieluntuskaa luomakunnan kruununa, luulet.  Nakertaako hiiri toisen itsetuntoa? Katuuko kettu kanasaalista? Laskeeko susi lampaita? Kärsiikö norsu kateudesta? Vaistonsa unohtanut homo - Sapiens on liioittelua - törmäilee ja kompuroi,  eikä opi kerrasta.  Jos elän niin hyvin,  että johdan valoa,  synnynkö päiväperhosena? Elänkö hetken, mutta iloiten? 

Oletko ymmälläsi? Ota vastaan vasta paistettu pikkuleipä isoäidiltä, jolla on lämmin sydän. Istu uunin viereen, jossa tulen silmät hehkuvat hyväksyntää. Se kaikki, mikä sinua äsken huolestutti, ei ole nyt, tässä. Päästä huoli ulos, kuin kissa pihalle ja toivota turvallista matkaa.