Runotantti

Minä en ole kevyt ja iloinen.  En ole koskaan ollut. Vaikka istuisin ilonpidon keskellä,  olen aina puolivarjossa.  Päivän kirkkain säde ei tavoita minua.  Kaihon kädet ovat kantaneet sydäntäni  alusta asti.  Elämänlankani on värähdellyt matalilla taajuuksilla ensi sekunneista,  kuin tietäen, ettei tämä tarina ole keveitä trillejä varten.  Vain yöperhot ymmärtävät minua kierrellessään hehkulamppua.  Valonlähdettä, jota ne halajavat,  mutteivät voi tavoittaa polttamatta siipiään.  En minä valita. Kerron, koska kysyit.  Minun tieni on tuttu murrettujen sävyjen metsäpolulla,  missä usva piilottaa elämästä yltiöpäisyyden.  Minun unelmani ovat ehkä pieniä,  mutta ne ovat totta. 

Hei katsokaa! Hähää! Tästä laatikosta ponnahtaa pää! Mä oon kujeileva jokeri, värikäs, pitääks sun pokeri? Mun vieteri joustaa aina, sulje kansi ja nappia paina. Yhtä korkealle ponnahdan vaan, sun yllätykselle nauran yhä uudestaan. Mut jos joskus lopussa teho vieterin on, pakkaan kampsut ja jätän tän laatikon. Ei kestä jokeri hidasta, vaisua elämää, vaan etsii jännitystä vaik viimeisellä kierteellään. Jos ei löydy uutta laatikkoa, jokeri onnekas kun on, nai marionettiperijän ja saa kartanon. Kartanossa on paljon kelloja tietenkin, hän pysäyttää yhden ja ottaa uuden vieterin.

                Kerää tähän elämän pieniä iloja, kuutamon kiloja, iltataivaan kajoa, kevätpäivän valoa, tähtisadetta ja sydämen paloa. Laita purnuun pieneen sydänsurun viereen enkelin höyhen, lapsen jalanjälki ja aallon huokaus, joka sen särki. Pohjalle laita papan flanellipaita, sen pehmeys poskea vasten, päälle naurua lasten. Kirkas kyynel koloon, pehmeään lohdulliseen oloon. Sinne väliin mahtuu keväinen tuuli, ensirakkauden pehmeä huuli. Ilo on herkkää ja heleää, hetkessä särkyvää. Mut muistoissa säilyy nää aarteet, vaikka heittelee elon kaarteet. Kun itkee sielusi ja tunnet olosi pieneksi, ota purkki pöydältä eteesi ja anna kiertää katseesi, muistella ja maistella, ilon hetkien polkua astella. Ja kohta huomaat, ei nää päivät harmaat ole ainoa hetki täällä, vaan sadepilvi pääsi päällä meni jo itätuulen mukana. Voi alkaa uusi hetki mukava.   Tämä runonen syntyi joskus 1990-luvun lopussa, kun vähävaraisena opiskelijana väkersin sukulaisille joululahjoja. Askartelin sievän kansikankaa

Olen muulimpi kuin muuli.  (Anteeksi muulit, te olette taatusti hyviä olentoja!)  Mutta koska en nyt parempaa vertausta löydä: Olen itsepäinen kuin muuli.  Jos yrität vetää,  haraan vastaan.  Jos yrität työntää,  käännyn ympäri.  Jos sanot, että näin on tehtävä,  teen päinvastoin.  Sillä oma pää se on muulillakin.  Ja siitä muuli tahtoo päättää itse,  tekivätpä muut mitä tahansa.  Muuli rakastaa vapautta.  Vapautta päättää itse mitä, missä, milloin.  Oma valinta on oma valinta,  vaikka se olisi huonokin.  Muulia voisi julmasti narrata ja vetää toiseen suuntaan.  Mutta sitä kai sanottaisiin manipuloinniksi? Ja se olisi rumaa. Manipuloinnin uhallakin,  muuli tahtoo elää omaa,  muulimaista elämää. 

Elämä kiertyy samalle kehälle. Kuin kierreportaat.  On vain toinen hetki,  toinen taso, eri ovet.  Joskus jopa samat.  Päädyt toistamaan samaa nimeä,  samoja fraaseja ja päätelmiä.  Vahvistat käsitystäsi maailmasta sellaisena kuin sen tunnet.  Paitsi jos.  Jos ajan kaitafilmi katkeaa ja se liitetään huolimattomasti, teipin jälkeen alkaakin toinen nauha,  uusi tarina.  Elämän kehä pysyy.  Aina muuttuvana, mutta jatkuvana.  Joskus sattuma vaihtaa kelaa ja silmäsi rävähtävät auki.  Ei se ollutkaan niin.  Todisteet viittaavat toiseen suuntaan.  Motiivit ovat kätkettyjä.  Kuulustelulampun valo häikäisee pöydän molempia puolia ja alat kysellä itseltäsi.  Oletko pysynyt tosiasioissa? Vai oletko antanut tunteiden rakentaa draamaa kulisseihin?  Sama lavastus käy tragediaan tai komediaan.  Ymmärrän, että etsit vastauksia.  Tartut kiihkeästi vihjeisiin,  joissa voisi piillä totuus. Vasta kun luovutat: yhtä totuutta ei ole, löydät kysymyksen.  Kuka sinä olet? 

Ilo. Minne olet mennyt?  Etsin sinua rantakivistä ja juurakoista.  Halkeamista betonissa, hiirenkoloista.  Kirjan sivuilta ja puuvärilaatikosta.  Patterin välistä ja maton alta.  Kaapin päältä, oven takaa, lattialta.  Sillä olen kuullut,  että saatat lymytä missä tahansa,  kaikkialla.  Kotitiellä, kaupan portaalla, maailmalla.  Voit vierailla köyhällä tai rikkaalla.  Suudella poskelle poudalla tai sateella.  Pulppuat ilmoille nauruna tai kyyneliä poskella. Kutitat lasta tai vanhusta samalla riemulla.  Olet kaikille, milloin vain.  Et kysy rotua, uskoa, asemaa.  Voit olla luonani tai kadoksissa.  Luoksesi ei tulla rahalla tai avaimella.  Jos kadotan ilon, olen avuton. Näen asioista vain niiden harmaat varjot,  katseissa epäilyksen ja torjunnan,  vaikka pohjalla olisi ihmettely ja huoli.  Hienoimmastakin päivästä tai silkkikankaasta näkyy vain nurja puoli. Ajatukseni kiertää kankeita kehiä.  Etsin ratkaisuja, mutten näe vihjeitä.  Juoksen niin lujaa,  etten askelten kaiulta k

Sunnuntaiaamuna matkaseurana on kukkapuska ja kusihätä.  Kunnes kuolema erottaa, ei sentään.  Mutta myötä- ja vastamäessä tuli luvattua.  Nyt on selkeästi se vastamäki.  Selitykseksi ei kelpaa venähtänyt saunailta,  Kiuas on kylmennyt aikaa sitten.  Sunnuntaiaamukin on venynyt jo äärimmilleen.  Viivytän kotiinmenoa koivikossa ja ripustan kukat oksantynkään.  Helpotan hätääni toisesta päästä. Taivas armahda!  Mikä vei tieni pientareen pusikoihin?  Miksen seurannut kirkasta keskiviivaa?  Matalapaine liimaa vaatteita ihoon Ja varmistaa, että ihmispolon Paineet ovat vaihtaneet sarkaa fyysisestä henkiseen levitäkseen sieltä taas jokaiseen soluun. Tästä ei selvitä selittämällä.  Luoja tietää,  että tulen yrittämään ja vaikenemaan, samantien, painavan katseesi alla. Sillä kuka uskoisi,  että ruttasin uuden autosi nuoreen, vahvarunkoiseen raitaan,  koska kiirehdin vaihtamaan kanavaa?  Etten kuulisi paria säettä kauempaa Mamban Lauantai-iltaa. 

Lupaukseni varjo kasvoi viikoilla, kuukausilla, vuosilla, venyen yhä raskaammaksi vetää perässä.  Mutta lupauksia ei kai voi perua? Niinpä auraan raskasta polkuani tyhjää lupaustani raahaten.  Huomaamatta, ettei reki enää liiku.  Lahon pohjan läpi on kasvanut koivu jo vuosikymmen sitten. 

Ja minä olen turvassa siinä sylissä,  mikä syntyi,  kun sinä lähdit,  mutta lämpösi jäi. Varmuus.  Siitä, että rakastit,  sulkee monta haavaa,  eikä niitä enää huoli surra. Onko kummallista tuntea iloa,  kun pitäisi surra? Rakastaa viimaa oven raossa,  juuri kun olet lähtenyt? Onko outoa rakastaa viipyvää viimeistä nuottia,  lakastuneen kukan varjoa,  kalenterista repäistyä sivua? Onko hullua rakastaa sitä,  mitä ei ollut,  mutta melkein oli? 

Outo on hiljaisuuden ääni, joka käytävällä astelee. Se kulkee kohti ikkunaa ja käännähtää kannoillaan. Hiljaisuus pysähtyy kynnykselle  ja kiertää seinät kaikki maalaukset tarkastaen, pölyisiä kehyksiä myötäillen. Jos hiljaisuus pitäisi ääntä, se olisi kevyttä hurinaa tai tuskin kuultavaa kuiskuttelua aamuyössä, kun et tiedä, ovatko aistisi hereillä vai eivät. Hiljaisuus ei pyydä mitään. Se tyytyy osaansa, vaikka kukonlaulu häätää sen jaloistaan,  eikä se varmuudella tiedä milloin voi taas palata.

Ei ole sellaista maailmaa, rakas. On vain sinun mielikuvasi maailmasta. Siksi järkytyt yhä uudelleen, kun tapahtumat eivät mahdu maalaamaasi kankaaseen. Sinä luot idealistisia kuvia, yhä uudestaan, mutta aina tulee säröjä lisää, eivätkä ne katoa päälle maalaamalla. Siksi olemme kaikki oman pettymyksemme mestareita. Odotusten gesso leviää huomisen kankaalle aina yhtä optimistisena. Mutta elämä kulkee sen yli huolettomasti. Rymistellen, raapien ja isolla siveltimellä, eikä jälki vastaa koskaan odotuksia. Sitä tulee, mitä sattuu tulemaan.

Istun rappukäytävässä ja katson seinän rauhallista vihreää. Mustat kaiteet kehystävät porraskuilua, jota kierrät alaspäin helmat kahisten. Mikään ei ole koskaan enää niin kuin ennen. Ennen sain olla sisällä ja istua hienolla sohvallasi. Niin kauan kuin esitin merkittävää runoilijaa, kelpasin. Mikään ei enää koskaan ole niin kuin ennen. Silloin kuiskit korvaani helliä sanoja. Silmäsi hymyilivät vieraiden lomitse valoa, joka merkitsi, että olin erilainen. Se, joka sai jäädä tilaisuuden päätyttyä. Mikään ei ole enää koskaan niin kuin ennen. Nyt istun rapulla ovesi takana, koska runojani ei enää julkaista. Ehkä siksi, kun viihdyn samassa ravintolassa, kuin absintti ja lentolehtisten jakelijat. Mikään ei koskaan enää ole niin kuin ennen. Sinun seurapiirisi alkoi hylkiä minua ja lopulta sinäkin. Vaikka olit puhunut rakkaudesta ja yhteisestä rokokoo-kalustosta. Eikä mikään koskaan ole niin kuin ennen. Niinkö hauras on rakkaus, ettei se kestä erilaisia mielipiteitä? En usko, vaan tässä istun j

Olen loistava tulkitsija. Tulkitsen muiden tunteita,  ajatuksia ja sanoja voimallisesti ja eläytyen,  useimmiten aivan pieleen. 

Miksi toi ovi on aina auki? Tykkään, kun naapurit ja kulkukissat poikkeaa,  sanot ja otat seuraavan pellin pullaa uunista ulos.  Et koskaan polta niitä,  ne ovat aina täydellisen pyöreitä,  kuohkeita ja sopivan ruskeita.  Luulen, että syy on siinä, että rakastat niin kovasti.  Sydämesi kyllyydestä, kaikin voimin, mutta hellyydellä. Rakastat kaikkea ja kaikkia,  koska sinun on tuhlattava rakkautesi,  mikä oli aiottu urholle, joka kaatui jo tulikasteessa.  Eikä tullut toista samanlaista. Siispä on rakastettava lapsia, lastenlapsia,  kissoja, koiria ja pihan lintusia.  On rakastettava omenapuun kukkia,  kissankelloja ja karviaispensaita.  On rakastettava, vaikka lapsi rikkoo perintökorun. On rakastettava, vaikka varis syö marjat.  On rakastettava, vaikka sydän särkyisi joka päivä.  Sillä, mitenkäs muutenkaan?