Suklaata

Suklaata.

Kyllä minä sinuakin ajattelen.

Mutta useammin suklaata.

Miltä se tuoksuu ja

miten se sulaa kieltä vasten.

-Kyllä sinäkin olet tervetullut,

mutta tuothan suklaata!

Syön suklaata iloon,

suruun, intoon, ahdistukseen,

tylsyyteen ja muuten vaan.

Suklaa ei turhia puhele,

ei juorua eikä moiti.

Suklaa palkitsee.

Heti, eikä joskus myöhemmin.

Toisinaan suklaa on lopussa.

Ja kauppakin on kiinni

tai pyörän kumi lutassa.

Reikä saappaassa ei haittaa!

Suklaan ostoon minä kyllä

lompsotan vaikka sukka märkänä.

Pieni kärsimys on suklaan väärti.

Suklaa menee piparin päällä

tai jäätelön huntuna.

Mutta silloin sitä on vähän,

vähän niin kuin härnäten vaan.

Parasta on, kun on vain suklaata,

ilman mitään ylimääräistä.

-En minä sinua tarkoita!

Ei se ole ihme, 

että suklaalle on omistettu

puoteja ja kahviloita.

Tai marketista eniten hyllymetrejä,

suklaa on kuitenkin parasta.

Jos se olisi liigajoukkue,

kävisin vieraspeleissäkin!

Sinä sanot, että minulla on

epäterve suhde suklaaseen.

Silti tuot sitä minulle.

Silloin saat huomioni - hetkeksi.

Ja saat silittää hiuksiani,

sillä aikaa kun syön suklaata.

Kunhan olet hiljaa.

Tuot suklaata myös,

ku olet suututtanut minut.

Toisaalta suutun aina,

jos et tuokaan suklaata.

Silloin laitat takin takaisin päälle

ja haet kioskilta kalliin levyn.

Suklaan tuo sovun.

Viime sunnuntaina tulit

sydämen muotoisen rasia kanssa.

Ja kosit.

Meinasin tukehtua konvehtiin

ja jouduit hakkaamaan selkääni.

Minä itkin jälkikäteen

hukkaan yskittyä suklaata.

Sitten kosit taas,

kun olit varma,

että suuni oli tyhjä.

Huomasit, että emmin.

Lupasit antaa suklaata

joka päivä, myötä ja vastamäessä.

Ja että aiot perustaa suklaapuodin.

En minä sillä,

olisin muutenkin voinut suostua,

ei ole kosijoita suorastaan parveillut.

Mutta suklaakauppa! Se on jotakin.

Siellä voisi maistella

ja puhua suklaasta kaiket päivät.

Ehkäpä annan hiustenikin kasvaa...