Runotantti

Lupaukseni varjo kasvoi viikoilla, kuukausilla, vuosilla, venyen yhä raskaammaksi vetää perässä.  Mutta lupauksia ei kai voi perua? Niinpä auraan raskasta polkuani tyhjää lupaustani raahaten.  Huomaamatta, ettei reki enää liiku.  Lahon pohjan läpi on kasvanut koivu jo vuosikymmen sitten. 

Ja minä olen turvassa siinä sylissä,  mikä syntyi,  kun sinä lähdit,  mutta lämpösi jäi. Varmuus.  Siitä, että rakastit,  sulkee monta haavaa,  eikä niitä enää huoli surra. Onko kummallista tuntea iloa,  kun pitäisi surra? Rakastaa viimaa oven raossa,  juuri kun olet lähtenyt? Onko outoa rakastaa viipyvää viimeistä nuottia,  lakastuneen kukan varjoa,  kalenterista repäistyä sivua? Onko hullua rakastaa sitä,  mitä ei ollut,  mutta melkein oli?