Runotantti

  Kirjeesi lepää pöydällä. Se on maannut pitsiliinalla jo viikon. Aavistelen sanoja, viittauksia ja vihjeitä ja vääjäämätöntä lopputulemaa. Olen aistinut uudenlaisen vireen välillämme. Jokin on muuttunut, kuin usva olisi laskeutunut kauniin laakson ylle. Arvaan, että haluat kertoa asioita minusta. Vaikka oikeasti voit kertoa vain omista ajatuksistasi ja tunteistasi. Haluanko lukea sanojasi? Mitä se muuttaisi? Sääennusteista huolimatta, sää on se, mikä se pihalla on. Olenko onnellisempi, jos en lue sanojasi? Siirrän kirjeen hyllyyn. katekismuksen ja Mitä Missä Milloin 1972 -kirjan väliin.

Kun luovuin tarpeestani olla aina oikeassa, maailmani laveni ja syveni ja sai lisää värejä.  Sain kuulla tarinoita,  joilta olin aiemmin sulkenut korvani.  Löysin kohtaloita,  joilta olin ummistanut silmäni.  Ennen rajasin maailmani suorin linjoin ja neliöin. Halusin määritellä kaiken tarkasti, tutuksi ja turvalliseksi.  Sitten kohtasin sinut.  Vedit minut pyörteeseen,  joka pulputti yllätyksiä joka riville.  Sydämeni ja maailman kirjani menivät sekaisin.  Mutta kaikki oli myös oikein.  Jokainen vääntynytkin palanen putosi kohdalleen muuntuvassa kaleidoskoopissa,  jota elämäksi kutsutaan.  Nyttemmin ymmärrän; olenkin osanen kaikkeudessa,  en mittamies kaiken yläpuolella.  Tässä virrassa elän ja rakastan — vahvemmin.