Runotantti

Lokakuun hämärässä   lehdettömässä metsässä  seurasin mustaa koiraa ja kohtasin varjoni,   viimein. Näin jokaisen tekoni, kuulin jokaisen sanani, joissa sisimmästäni oli versonut pimeää. Tunnustin omikseni. Toiset teot ponnistivat hylkäämisen pelosta, itsensä nostamisesta, toiset vain tyhjästä typeryydestä. Pahat sanani kaikuivat ajassa lähteillensä ja paljastivat pelkoa ja epävarmuutta. Ja minun ne olivat. Otin varjoani kädestä ja kutsuin sen sisään. Lohdutin yksinäisyyttä, oioin varjoni laskoksia ja totesin: Olet minun. Mustat muistoni esittelin hänelle minussa, joka rakastaa ehdoitta, antaa pyytämättä takaisin ja ajattelee hyvää. Valo ja varjo kättelivät, asettuivat sylikkäin mieleni maisemaan. Alastomat ja rehelliset, kuin uudelleen syntyneet. Huomenna astun ulos, hiukan uutena. Olen kokonaisempi ja sinäkin näet varjoni, vaikken sen koko tarinaa kerrokaan.

Joskus runot tulevat niin nopeasti, että ensimmäistä kirjoittaessa toinen jo unohtuu. Toisinaan niitä ei kuulu kuukausiin. Toiset runot tulevat yöllä ja  unohtuvat tyynyliinan taitteisiin ennen kuin kynä löytää käden. Illan runo voi luovuttaa viimeisen rivinsä vasta aamulla. En voi pakottaa runoja, ne virtaavat kuin sade taivaalta. Tai koputtavat kuin arvaamaton ystävä, joka ei koskaan ilmoita vierailustaan. Älä kysy, missä kaikkialla olen kirjoittanut runoja! Kaikki vastaukset eivät ole kauniita. Mistä runot tulevat? En tiedä. Ne annetaan ja saadaan, niin kuin kaikki hyvät asiat elämässä.

Jos olisin oraakkeli,  kirjoittaisin, että maailma, sellaisena kuin sen tunnemme, on tulossa loppuunsa. Mutta meidän ei tarvitse olla huolissaan luonnosta. Elämä kuroutuu koloistaan, vaikka aika olisi ihmisen jättänyt. Vaikka tuhoaisimme kaikki metsät, ja kukat ja siten pörriäiset ja siten ruuan ja hengitysilman ja siten itsemme, elämä löytää tiensä. Jossain joskus molekyyli yhdistyy huolimattomasti toiseen ja synnyttää jotain arvaamatonta. Se voi kestää aikoja, joille ei ole enää sanoja, mutta lopulta syntyy lajeja, joille ei ole vielä nimiä ja niin peittyy maa, jota ei enää maaksi kutsuta. Olen vielä täällä. Mitä teen tänään, etten täyttäisi ennustustani?