Runotantti

Lokakuun hämärässä   lehdettömässä metsässä  seurasin mustaa koiraa ja kohtasin varjoni,   viimein. Näin jokaisen tekoni, kuulin jokaisen sanani, joissa sisimmästäni oli versonut pimeää. Tunnustin omikseni. Toiset teot ponnistivat hylkäämisen pelosta, itsensä nostamisesta, toiset vain tyhjästä typeryydestä. Pahat sanani kaikuivat ajassa lähteillensä ja paljastivat pelkoa ja epävarmuutta. Ja minun ne olivat. Otin varjoani kädestä ja kutsuin sen sisään. Lohdutin yksinäisyyttä, oioin varjoni laskoksia ja totesin: Olet minun. Mustat muistoni esittelin hänelle minussa, joka rakastaa ehdoitta, antaa pyytämättä takaisin ja ajattelee hyvää. Valo ja varjo kättelivät, asettuivat sylikkäin mieleni maisemaan. Alastomat ja rehelliset, kuin uudelleen syntyneet. Huomenna astun ulos, hiukan uutena. Olen kokonaisempi ja sinäkin näet varjoni, vaikken sen koko tarinaa kerrokaan.