Runotantti

Outo on hiljaisuuden ääni, joka käytävällä astelee. Se kulkee kohti ikkunaa ja käännähtää kannoillaan. Hiljaisuus pysähtyy kynnykselle  ja kiertää seinät kaikki maalaukset tarkastaen, pölyisiä kehyksiä myötäillen. Jos hiljaisuus pitäisi ääntä, se olisi kevyttä hurinaa tai tuskin kuultavaa kuiskuttelua aamuyössä, kun et tiedä, ovatko aistisi hereillä vai eivät. Hiljaisuus ei pyydä mitään. Se tyytyy osaansa, vaikka kukonlaulu häätää sen jaloistaan,  eikä se varmuudella tiedä milloin voi taas palata.

Ei ole sellaista maailmaa, rakas. On vain sinun mielikuvasi maailmasta. Siksi järkytyt yhä uudelleen, kun tapahtumat eivät mahdu maalaamaasi kankaaseen. Sinä luot idealistisia kuvia, yhä uudestaan, mutta aina tulee säröjä lisää, eivätkä ne katoa päälle maalaamalla. Siksi olemme kaikki oman pettymyksemme mestareita. Odotusten gesso leviää huomisen kankaalle aina yhtä optimistisena. Mutta elämä kulkee sen yli huolettomasti. Rymistellen, raapien ja isolla siveltimellä, eikä jälki vastaa koskaan odotuksia. Sitä tulee, mitä sattuu tulemaan.

Istun rappukäytävässä ja katson seinän rauhallista vihreää. Mustat kaiteet kehystävät porraskuilua, jota kierrät alaspäin helmat kahisten. Mikään ei ole koskaan enää niin kuin ennen. Ennen sain olla sisällä ja istua hienolla sohvallasi. Niin kauan kuin esitin merkittävää runoilijaa, kelpasin. Mikään ei enää koskaan ole niin kuin ennen. Silloin kuiskit korvaani helliä sanoja. Silmäsi hymyilivät vieraiden lomitse valoa, joka merkitsi, että olin erilainen. Se, joka sai jäädä tilaisuuden päätyttyä. Mikään ei ole enää koskaan niin kuin ennen. Nyt istun rapulla ovesi takana, koska runojani ei enää julkaista. Ehkä siksi, kun viihdyn samassa ravintolassa, kuin absintti ja lentolehtisten jakelijat. Mikään ei koskaan enää ole niin kuin ennen. Sinun seurapiirisi alkoi hylkiä minua ja lopulta sinäkin. Vaikka olit puhunut rakkaudesta ja yhteisestä rokokoo-kalustosta. Eikä mikään koskaan ole niin kuin ennen. Niinkö hauras on rakkaus, ettei se kestä erilaisia mielipiteitä? En usko, vaan tässä istun j...

Olen loistava tulkitsija. Tulkitsen muiden tunteita,  ajatuksia ja sanoja voimallisesti ja eläytyen,  useimmiten aivan pieleen. 

Miksi toi ovi on aina auki? Tykkään, kun naapurit ja kulkukissat poikkeaa,  sanot ja otat seuraavan pellin pullaa uunista ulos.  Et koskaan polta niitä,  ne ovat aina täydellisen pyöreitä,  kuohkeita ja sopivan ruskeita.  Luulen, että syy on siinä, että rakastat niin kovasti.  Sydämesi kyllyydestä, kaikin voimin, mutta hellyydellä. Rakastat kaikkea ja kaikkia,  koska sinun on tuhlattava rakkautesi,  mikä oli aiottu urholle, joka kaatui jo tulikasteessa.  Eikä tullut toista samanlaista. Siispä on rakastettava lapsia, lastenlapsia,  kissoja, koiria ja pihan lintusia.  On rakastettava omenapuun kukkia,  kissankelloja ja karviaispensaita.  On rakastettava, vaikka lapsi rikkoo perintökorun. On rakastettava, vaikka varis syö marjat.  On rakastettava, vaikka sydän särkyisi joka päivä.  Sillä, mitenkäs muutenkaan?