Runotantti

Joskus runot tulevat niin nopeasti, että ensimmäistä kirjoittaessa toinen jo unohtuu. Toisinaan niitä ei kuulu kuukausiin. Toiset runot tulevat yöllä ja  unohtuvat tyynyliinan taitteisiin ennen kuin kynä löytää käden. Illan runo voi luovuttaa viimeisen rivinsä vasta aamulla. En voi pakottaa runoja, ne virtaavat kuin sade taivaalta. Tai koputtavat kuin arvaamaton ystävä, joka ei koskaan ilmoita vierailustaan. Älä kysy, missä kaikkialla olen kirjoittanut runoja! Kaikki vastaukset eivät ole kauniita. Mistä runot tulevat? En tiedä. Ne annetaan ja saadaan, niin kuin kaikki hyvät asiat elämässä.

Jos olisin oraakkeli,  kirjoittaisin, että maailma, sellaisena kuin sen tunnemme, on tulossa loppuunsa. Mutta meidän ei tarvitse olla huolissaan luonnosta. Elämä kuroutuu koloistaan, vaikka aika olisi ihmisen jättänyt. Vaikka tuhoaisimme kaikki metsät, ja kukat ja siten pörriäiset ja siten ruuan ja hengitysilman ja siten itsemme, elämä löytää tiensä. Jossain joskus molekyyli yhdistyy huolimattomasti toiseen ja synnyttää jotain arvaamatonta. Se voi kestää aikoja, joille ei ole enää sanoja, mutta lopulta syntyy lajeja, joille ei ole vielä nimiä ja niin peittyy maa, jota ei enää maaksi kutsuta. Olen vielä täällä. Mitä teen tänään, etten täyttäisi ennustustani?

  Muistin syntymäpäiväsi aamulla ja pukeuduin kauniisti. Suunnittelin tervehdyskäyntiä, mutta unohduin portaalle istumaan ja katsomaan kuinka sisilisko otti aurinkokylpyjä ja koppakuoriainen tanssi poloneesia. Kuulin bussin suhahtavan ohi risteykseni. Ajattelin soittaa sinulle kahvin jälkeen, eihän päivänsankaria sovi häiritä lounasaikaan tai kesken päiväunien. Kahvin kaveriksi avasin radion. Kuunnelma imaisi minut tarinaan ja sitoi kiikkutuoliin tunniksi, toiseksi. Kutimet pitivät käteni kiireisenä. Oi, muistin taas syntymäpäiväsi, mutten löytänyt matkapuhelintani mistään! Samapa tuo on laittaa sauna lämpiämään. Valo muuttui viistommaksi ja kohti iltaa varjot pehmenivät, saunassa pehmenin minä ja murheet höyrystyivät ulos poistoilmaventtiilistä, ohi räystäspääskyjen pesän. Vilvottelin aamutakissa laiturilla ja ihailin vesimittareiden muodostelmauintia. Noustessa taskusta livahti laiturille puhelin, akku oli lopussa, ei sillä nyt soitettaisi. Alkaa olla myöhäkin. Voi miten olenkaan...

Olen kuin risainen lehden riekale, viimeinen syksyn riisumassa puussa. Riekun viimassa hallitsemattomasti, kiinni entisessä enää ohuella säikeellä. Mietin, miltä tuntuisi päästää irti ja antautua syyspuhurin vietäväksi. Pelkään ja kaipaan samanaikaisesti. Roikun kiinni tutussa, turvallisessa. Mutta kaipaan myös vapautta ja irrottautumista, kaiken epäolennaisen taakse jättämistä, lupausta uudenlaisesta huomisesta. Miltä tuntuisi avata lehtiruotonsa haralleen ja antaa ilman kantaa? Todella lentää. Ehkä lyhyesti, mutta riehakkaasti. Koko sydämellä.