Runotantti

Miten vienosti piilotettua voikin julmuus olla!  Se voi koskettaa kevyesti kuin puuterihuisku tai hihan hipaisu tungoksessa.  Siinä ei ole mitään henkilökohtaista.  Paitsi aivan kaikki.  Se on naamioitu jopa anteeksipyyntöön tai huolenpitoon.  Se kietoutuu kaulaan kuin hienoin silkkihuivi,  mikä ensin tuntuu oudon miellyttävältä,  mutta hetken päästä se jo kuristaa.  Julmuus sipsuttaa yli ballerinan askelin,  mutta jättää jälkeensä haavoja ja arpia.  Pahinta julmuudessa ei ole se, mitä muut tekevät.  Kamalin on se raateleva sekunti,  kun ymmärryksen valaisee oivallus,  että olen ollut julma itsekin. 

Olen oman elämäni menninkäinen.  Välillä aivan liian pitkään  pimeiden ajatusten luolissa lymyilen.  Epäilen, joskus turhaankin lepäilen sammalmättään suojassa,  kuorsaan suunpieli kuolassa.  Joskus taas touhotan liikaa.  Leikin samaan aikaan  renkiä ja piikaa.  Sitten väsyn ja mökötän ja yllätys! — Taas luolassani kökötän. Kunnes kiemurtaa sisään valonsäde,  kuittaa nenää,  eikä synkkyyden säännöt päde enää.  Ajoittain häpeän tuli sydäntä nuolee.  Ujo olento piilosta kuiskaa: Tule leikkimään, harva siihen kuolee.  Ilman sinua, ystäväni,  olisin vain luolani pimein nurkka,  mutta sinä valaiset sydäntäni.  Ja niin olen varjoa ja valoa.  Joskus synkkä, joskus iloinen,  joskus täynnä intoa ja paloa.  Vain sinä näet sen,  kun salaa hymyilen ja veistän sinulle kaarnasydämen.