Kohti ikuisuutta

Ympäröivä maailma, ihmiset, olennot
ovat miljoona kysymystä, 
joista opimme. 
Jos emme olisi itsekkäitä 
ja ahneita,
voisimme yhdistää kykymme
ja kurottaa
pienuutemme yli
kohti ikuisuutta. 
Runotantti on kirjoittajan alter ego, täti-ihminen, joka käy passiivista taistelua ihmiskunnan mielettömyyksiä vastaan ainoalla osaamallaan tavalla: laittamalla sanoja peräkkäin. Jos Runotantti olisi oikea henkilö, hän olisi vanhan ajan iloinen mummukka, jonka kellari notkuu hillopurkkeja, ja jolta liikenee aina tilkka maitoa kulkukissalle ja lohduttava sana vastaantulijalle. Tummienkin pilvien reunoilla tiukkuu toivon kimallus. Ja jokaisen tarinan pisteenä on pieni sydän, jos suurennuslasilla katsoo ja käyttää mielikuvitustaan, sillä rakkaus voittaa. Lopulta. Aina. Runo sanoo sen, mitä en arjessa osaa sanoa. Runotantti kirjoittaa ja lausuu ääneen sen, mitä minä en kehtaa.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Muistin syntymäpäiväsi

Kuva
  Muistin syntymäpäiväsi aamulla ja pukeuduin kauniisti. Suunnittelin tervehdyskäyntiä, mutta unohduin portaalle istumaan ja katsomaan kuinka sisilisko otti aurinkokylpyjä ja koppakuoriainen tanssi poloneesia. Kuulin bussin suhahtavan ohi risteykseni. Ajattelin soittaa sinulle kahvin jälkeen, eihän päivänsankaria sovi häiritä lounasaikaan tai kesken päiväunien. Kahvin kaveriksi avasin radion. Kuunnelma imaisi minut tarinaan ja sitoi kiikkutuoliin tunniksi, toiseksi. Kutimet pitivät käteni kiireisenä. Oi, muistin taas syntymäpäiväsi, mutten löytänyt matkapuhelintani mistään! Samapa tuo on laittaa sauna lämpiämään. Valo muuttui viistommaksi ja kohti iltaa varjot pehmenivät, saunassa pehmenin minä ja murheet höyrystyivät ulos poistoilmaventtiilistä, ohi räystäspääskyjen pesän. Vilvottelin aamutakissa laiturilla ja ihailin vesimittareiden muodostelmauintia. Noustessa taskusta livahti laiturille puhelin, akku oli lopussa, ei sillä nyt soitettaisi. Alkaa olla myöhäkin. Voi miten olenkaan...
Lue lisää

Mistä runot tulevat?

Joskus runot tulevat niin nopeasti, että ensimmäistä kirjoittaessa toinen jo unohtuu. Toisinaan niitä ei kuulu kuukausiin. Toiset runot tulevat yöllä ja  unohtuvat tyynyliinan taitteisiin ennen kuin kynä löytää käden. Illan runo voi luovuttaa viimeisen rivinsä vasta aamulla. En voi pakottaa runoja, ne virtaavat kuin sade taivaalta. Tai koputtavat kuin arvaamaton ystävä, joka ei koskaan ilmoita vierailustaan. Älä kysy, missä kaikkialla olen kirjoittanut runoja! Kaikki vastaukset eivät ole kauniita. Mistä runot tulevat? En tiedä. Ne annetaan ja saadaan, niin kuin kaikki hyvät asiat elämässä.
Lue lisää

Otin varjoani kädestä

Kuva
Lokakuun hämärässä   lehdettömässä metsässä  seurasin mustaa koiraa ja kohtasin varjoni,   viimein. Näin jokaisen tekoni, kuulin jokaisen sanani, joissa sisimmästäni oli versonut pimeää. Tunnustin omikseni. Toiset teot ponnistivat hylkäämisen pelosta, itsensä nostamisesta, toiset vain tyhjästä typeryydestä. Pahat sanani kaikuivat ajassa lähteillensä ja paljastivat pelkoa ja epävarmuutta. Ja minun ne olivat. Otin varjoani kädestä ja kutsuin sen sisään. Lohdutin yksinäisyyttä, oioin varjoni laskoksia ja totesin: Olet minun. Mustat muistoni esittelin hänelle minussa, joka rakastaa ehdoitta, antaa pyytämättä takaisin ja ajattelee hyvää. Valo ja varjo kättelivät, asettuivat sylikkäin mieleni maisemaan. Alastomat ja rehelliset, kuin uudelleen syntyneet. Huomenna astun ulos, hiukan uutena. Olen kokonaisempi ja sinäkin näet varjoni, vaikken sen koko tarinaa kerrokaan.
Lue lisää