Runotantti

Minun keskiviikkoni oli vihreä.  Se kurvaili ohi vauhdikkaasti,  omiaan puuhaillen.  Se tuskin huomasi minua, vaikka teki työnikin.  Iltapäivällä kävelin rinnallansa metsään,  sieltä se sai värinsäkin. Se rupatteli hilpeästi niitä näitä  ja riensi takaisin pöytänsä ääreen värittämään kalenterin ruutua siveltimellä.  Illalla se nousi portaat ja huomasi päivän olevan pitkällä.  Tehtäviä oli vielä listassa.  Aavistin, että se aikoi delegoida.  Rankasti. Kaikki siirtyisi minulle ja torstaille.

Kerran yritin kirjoittaa runon yleisön pyynnöstä. Kuvittelin mielessäni yleisön. Ilmeettömät kasvot tähysivät merenä edessäni ja odottivat, että teen vaikutuksen. Hahmoni kutistui ja mykistyi, kynäni vikuroi. Olisi noussut takajaloilleen, jos olisi ollut hevonen. Ja niin kynäni ja minä rynnistimme karkuun, estradin reunaa pitkin, samettiverhon taakse. Sinne jäi hämmentynyt kohina ja tuhahtelut, me laukkasimme pehmeään pimeän peittoon. Kun kulkee riittävän pitkälle esiripun taa, löytää unohtuneita vaaterekkejä ja niiden takaa muita unohtuneita hahmoja. Jopa ensi-iltana rooliinsa eksyneitä näyttelijöitä, jotka eivät löytäneet enää tietään ulos. Tai näyttelijättärien ihailijoita, jotka yhä haahuilevat käytävillä kuihtuva kukkakimppu kourassaan ja koputtelevat tähtösten oviin. Verhon poimuissa saa kyyhkynen asua hatussa, jonka taikuri unohti lakatulle pöydälle tarttuessaan neidon käsivarteen. On sattumaa, kenelle ojennetaan käsi, joka nykäisee toisiin lavasteisiin ja uusiin tar