Keskiviikko

Minun keskiviikkoni oli vihreä. 

Se kurvaili ohi vauhdikkaasti, 

omiaan puuhaillen. 

Se tuskin huomasi minua,

vaikka teki työnikin. 


Iltapäivällä kävelin rinnallansa metsään, 

sieltä se sai värinsäkin.

Se rupatteli hilpeästi niitä näitä 

ja riensi takaisin pöytänsä ääreen

värittämään kalenterin ruutua siveltimellä. 


Illalla se nousi portaat

ja huomasi päivän olevan pitkällä. 

Tehtäviä oli vielä listassa. 

Aavistin, että se aikoi delegoida. 

Rankasti. Kaikki siirtyisi minulle ja torstaille.

Runotantti on kirjoittajan alter ego, täti-ihminen, joka käy passiivista taistelua ihmiskunnan mielettömyyksiä vastaan ainoalla osaamallaan tavalla: laittamalla sanoja peräkkäin. Jos Runotantti olisi oikea henkilö, hän olisi vanhan ajan iloinen mummukka, jonka kellari notkuu hillopurkkeja, ja jolta liikenee aina tilkka maitoa kulkukissalle ja lohduttava sana vastaantulijalle. Tummienkin pilvien reunoilla tiukkuu toivon kimallus. Ja jokaisen tarinan pisteenä on pieni sydän, jos suurennuslasilla katsoo ja käyttää mielikuvitustaan, sillä rakkaus voittaa. Lopulta. Aina. Runo sanoo sen, mitä en arjessa osaa sanoa. Runotantti kirjoittaa ja lausuu ääneen sen, mitä minä en kehtaa.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Maahinen maahan kaatui

Kuva
Maahan maahinen kaatui Sammaleen alle maatui.  Vielä voi hahmon erottaa Kun katsetta oikein terottaa.  On toinen jalka koukussa Toinen kiven alla loukussa.  Kynnet työntyy juurina maahan Pehmeään kylkeesi nojata saahan?  Jos voisin, jäisin tähän Raottaisin sammalpeittoa vähän,  Maahisen kainaloon livahtaisin,  Ihmisen huolet unohtaisin.  Kuusi oksillaan suojaisi meitä Ei kulje vierestä valtateitä.  Haavanlehdet tuutulaulun hyräilee Tuuli uneliaan poskea hyväilee.  Metsässä on rauha, metsä vain on.  Sinne kulkee niin iloinen kuin onneton.  Yhtä hyvin heitä vieraina kohdellaan,  Ja palatessa et ole ennallaan. 
Lue lisää

Kuin risainen lehden riekale

Kuva
Olen kuin risainen lehden riekale, viimeinen syksyn riisumassa puussa. Riekun viimassa hallitsemattomasti, kiinni entisessä enää ohuella säikeellä. Mietin, miltä tuntuisi päästää irti ja antautua syyspuhurin vietäväksi. Pelkään ja kaipaan samanaikaisesti. Roikun kiinni tutussa, turvallisessa. Mutta kaipaan myös vapautta ja irrottautumista, kaiken epäolennaisen taakse jättämistä, lupausta uudenlaisesta huomisesta. Miltä tuntuisi avata lehtiruotonsa haralleen ja antaa ilman kantaa? Todella lentää. Ehkä lyhyesti, mutta riehakkaasti. Koko sydämellä.
Lue lisää

En ole kevyt

Kuva
Minä en ole kevyt ja iloinen.  En ole koskaan ollut. Vaikka istuisin ilonpidon keskellä,  olen aina puolivarjossa.  Päivän kirkkain säde ei tavoita minua.  Kaihon kädet ovat kantaneet sydäntäni  alusta asti.  Elämänlankani on värähdellyt matalilla taajuuksilla ensi sekunneista,  kuin tietäen, ettei tämä tarina ole keveitä trillejä varten.  Vain yöperhot ymmärtävät minua kierrellessään hehkulamppua.  Valonlähdettä, jota ne halajavat,  mutteivät voi tavoittaa polttamatta siipiään.  En minä valita. Kerron, koska kysyit.  Minun tieni on tuttu murrettujen sävyjen metsäpolulla,  missä usva piilottaa elämästä yltiöpäisyyden.  Minun unelmani ovat ehkä pieniä,  mutta ne ovat totta. 
Lue lisää