Yleisön pyynnöstä

Kerran yritin kirjoittaa runon yleisön pyynnöstä.
Kuvittelin mielessäni yleisön.
Ilmeettömät kasvot tähysivät merenä edessäni
ja odottivat, että teen vaikutuksen.

Hahmoni kutistui ja mykistyi, kynäni vikuroi.
Olisi noussut takajaloilleen, jos olisi ollut hevonen.
Ja niin kynäni ja minä rynnistimme karkuun,
estradin reunaa pitkin, samettiverhon taakse.
Sinne jäi hämmentynyt kohina ja tuhahtelut,
me laukkasimme pehmeään pimeän peittoon.

Kun kulkee riittävän pitkälle esiripun taa,
löytää unohtuneita vaaterekkejä
ja niiden takaa muita unohtuneita hahmoja.
Jopa ensi-iltana rooliinsa eksyneitä näyttelijöitä,
jotka eivät löytäneet enää tietään ulos.
Tai näyttelijättärien ihailijoita,
jotka yhä haahuilevat käytävillä
kuihtuva kukkakimppu kourassaan
ja koputtelevat tähtösten oviin.

Verhon poimuissa saa kyyhkynen asua hatussa,
jonka taikuri unohti lakatulle pöydälle
tarttuessaan neidon käsivarteen.
On sattumaa, kenelle ojennetaan käsi,
joka nykäisee toisiin lavasteisiin
ja uusiin tarinoihin.
Kuka odottaa oven avautuvan,
elää ikuisessa kaihon sekunnissa.
Hän, joka ihmettelee jokaista askeltaan,
kuljettaa tarinaa huomaamattaan.