Ystäväni

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sinä uskoit minuun alusta asti.

Näit pinnan alla valoa, 

juuri häämöttävää syvyyttä,

ehkä hyvyyttäkin.

Olet katsonut touhujani hymyillen,

joskus huolestuneenakin,

muttet ole menettänyt uskoasi minuun,

edes viipyessäni synkkyydessä.

Olet suvainnut äkkivääryyttäni,

rämäpäisyyttäni ja draamaakin,

itsesäälini suota ja typeryyksiä

ja luottanut, että usva selkenee.

Olet kasvattanut minut,

antanut kasvaa 

ja kumahdella matkalla, 

löytää itseni yhä uudelleen.

Olet jaksanut sitkeästi odottaa,

että tyhjä ylpeyteni karisee,

suuret luulot liukenevat

ja ihminen murtautuu ahtaasta kuorestaan.

Olet luotettava peruskallioni,

jolta löytyy järjen sana eksyneelle,

lohduttava lause murtuneelle,

rohkaisun sana kaatuneelle.

Kanssasi iloni kasvaa,

suruni silottuu ja 

unelmani villiintyvät,

päivässä tuikkii taikapölyä.

Sinä olet, universumille kiitos!

Ihme kyllä, olet yhä siinä.

Olet enemmän kuin ansaitsen

ja enemmän kuin osaisin kuvitella.

Kiitos, että olet, ystäväni!