Nörö olkapäälläni

 

Nörö kyyröttää olkapäälläni, 
pureskelee varpaankynsiään
ja rapsuttelee itseään.
Se suhisee korvaani:
Et osaa, et pysty, et uskalla!
Mitä itsestäsi oikein luulet? 

Nöröllä on juonikas ilme
ja suupielessä ilkeä virne.
Se elää moittivista sanoista
ja arvostelevista katseista.
Välipalaksi käy asiantuntevat lausunnot,
tuutulauluna on itsesäälinen huokaus. 

Milloin sain seurakseni Nörön?
Ehkä jo lapsena häpeänurkassa.
Se kiipesi lattialistan raosta
lahjetta pitkin kainalooni,
käpertyi kerälle koiran unta torkkumaan,
ja hetkeänsä valvomaan. 

Nörö on elämäni kokemusasiantuntija,
sieltä negatiivipinnalta.
Se muistaa ja muistuttaa, 
kaikesta mikä meni pieleen
ja miten vaikeaa silloin olikaan,
ei ehkä kannata yrittää uudestaan. 

Jos Nörö olisi meteorologi,
sen sääkartalla olisi aina vastatuulta
ja epäilyksen pilviä.
Myös myrskyn uhkaa ja matalapainetta,
ellei sitten kaatosadetta. 
Huominen tulee epävarmuuden usvassa. 

Kaikki nämä vuodet 
Nörö on saanut puhahdella rauhassa,
mutta nyt sillä on tukalaa!
Olen huomannut sen eri tavalla.
Nyt se pudota humpsahtelee olkapäältä,
kun hytkyn nauraessani itselleni. 

Huumori ja anteeksianto,
lohdutus ja myötätunto.
Rohkaisevat sanat viimeistään
alkavat Nörön korvia vihlomaan.
Mörköparka kutistuu ja 
takaisin kainaloon pusertuu. 

Enhän Nöröstä kokonaan ehkä pääse,
mutta tapaamisemme harvenevat.
Ehkäpä Nörö joutuukin nöyrästi
pyytämään audienssia,
ja odotahan, katson kalenteria,
varaamaan ajan tapaamiseemme jatkossa.