Ilo.

Ilo.

Minne olet mennyt? 

Etsin sinua rantakivistä ja juurakoista. 

Halkeamista betonissa, hiirenkoloista. 

Kirjan sivuilta ja puuvärilaatikosta. 

Patterin välistä ja maton alta. 

Kaapin päältä, oven takaa, lattialta. 

Sillä olen kuullut, 

että saatat lymytä missä tahansa, 

kaikkialla. 

Kotitiellä, kaupan portaalla, maailmalla. 

Voit vierailla köyhällä tai rikkaalla. 

Suudella poskelle poudalla tai sateella. 

Pulppuat ilmoille nauruna tai kyyneliä poskella.

Kutitat lasta tai vanhusta samalla riemulla. 

Olet kaikille, milloin vain. 

Et kysy rotua, uskoa, asemaa. 

Voit olla luonani tai kadoksissa. 

Luoksesi ei tulla rahalla tai avaimella. 

Jos kadotan ilon, olen avuton.

Näen asioista vain niiden harmaat varjot, 

katseissa epäilyksen ja torjunnan, 

vaikka pohjalla olisi ihmettely ja huoli. 

Hienoimmastakin päivästä tai silkkikankaasta

näkyy vain nurja puoli.

Ajatukseni kiertää kankeita kehiä. 

Etsin ratkaisuja, mutten näe vihjeitä. 

Juoksen niin lujaa, 

etten askelten kaiulta kuule sinua. 

Yritän niin kovasti, etten enää jaksa. 

Jaksaa. Yrittää. Yrittää jaksaa. 

Pysähdyn, kun en muuta voi. 

Ja juuri silloin kuulen linnun laulun. 

Laulu on iloinen, joten lintu on kai keltainen. 

Kun käännän katsettani, näen ystävän. 

Pilven takaa voi aistia auringon, 

joka antaa valonsa kaikille ja kaikelle. 

Kysymättä, pyytämättä. 

Tunnen lämmön. 

Ja yht'äkkiä muistan:

Vaikka vastaukset olisivat minussa, 

löydän ne vain kanssasi. 

Heijastuksena ystävän silmissä, 

tuttuna kaikuna äänessä. 

Kenties vain pienenä hipaisuna kädellä. 

Emme ole yksin. 

Kokemuksemme ovat yhteisiä, 

ajasta ja paikasta riippumatta. 

Jotkut niistä hautautuvat jakamatta, 

toiset kevenevät kuiskauksina.

Ilo. 

Se on tuolla jossain. 

Siellä, missä joku on läsnä,

toiselle tai kuluvalle hetkelle. 

Pölyhiukkasena auringossa,

karkaavana sointuna katossa. 

Katseena, joka näkee sinut.