Valikurppa

Valikurppa istui rantakivellä ja valitti.

Valitti maailmaa, ihmisiä ja itseään.

Valitti aina vaan ja tiheään, 

niin ettei väliin mahtunut ketään.

Valikurppa valitti, kun aurinko nousi.

Valikurppa valitti, kun aurinko laski.

Hän valitti täyteen minuutit ja tunnit,

kaikki kuukaudet, vuodenajat ja kilokunnit.

Valikurppa valitti täyteen mielensä,

lauseensa ja virkkeensä

ja lopulta sydämensä.

Unohti hymyilemisen kykynsä.

Valikurppa valitti pois päivänsä ja yönsä,

ystävänsä ja työnsä.

Valikurppa valitti valittamistaan,

valitti nyt, jos milloinkaan.

Valikurppa oli valittajista parhain,

valitti yöhön asti ja aloitti taas varhain.

Valikurppa odotti lämpöä ja tunnustusta,

mutta mitalia ei löytynyt postista.

Mutta kerran tapahtui kummia,

sillä Valikurpan suu alkoi kuivua.

Joutui pyytämään apua,

ohikulkijalta kurkkupastillia.

Ja kas, Valikurpan kielellä pastilli suli.

Maistui mansikalle ja parempi mieli tuli.

Ei löytynyt auttajasta moitittavaa

päiväkin paistoi, loistavaa!

Mutta mitäs, mitäs nyt sitten?

Mitenkäs tähän päädyinkään?

Mihin olin rientämässä aiemmin?

Silloin, kun vielä tiesin paremmin.

Unohtui Valikurpalta moitteet,

palautui mieleen ystävien osoitteet.

Oi jospa hän vielä istuisi kaupan rapulla,

missä oli tapana ennen kohdata.

Nyt Valikurpalle kiire tulikin,

miten ystäväni unohdin?

Mahtavatko minua enää muistaa?

Voisiko jutut vielä luistaa?

Kaukana tuttu hahmo häämöttää,

alkaa jo etäällä hymyilyttää.

Hei vanha ystävä,

ei ole tullut paljon nähtyä!

Ystävä ei ole pitkävihainen,

hymyilee: ota tuoppi simainen!

Valikurppa nielee kyynelen

ja muistaa enhän ole tämän niminen.

Kerran oli Valikurpallakin oikea nimi:

Kesäniityn vikkelä Jini.

Kuinka voikin niin jurottaa,

että nimensäkin unohtaa.

Valikurppa anteeksi pyytää,

katumus selkäpiitä hyytää.

Ystävä päätään puistelee,

kuka sitä vanhoja muistelee!

Vanha Valikurppa on jo unohtunut,

kuin olis hahmo uusi sen vallannut.

Vielä se huikkaa taakseen tämän:

Älä yksin jää, tartu käteen ystävän!