Runotantti

Valikurppa istui rantakivellä ja valitti. Valitti maailmaa, ihmisiä ja itseään. Valitti aina vaan ja tiheään,  niin ettei väliin mahtunut ketään. Valikurppa valitti, kun aurinko nousi. Valikurppa valitti, kun aurinko laski. Hän valitti täyteen minuutit ja tunnit, kaikki kuukaudet, vuodenajat ja kilokunnit. Valikurppa valitti täyteen mielensä, lauseensa ja virkkeensä ja lopulta sydämensä. Unohti hymyilemisen kykynsä. Valikurppa valitti pois päivänsä ja yönsä, ystävänsä ja työnsä. Valikurppa valitti valittamistaan, valitti nyt, jos milloinkaan. Valikurppa oli valittajista parhain, valitti yöhön asti ja aloitti taas varhain. Valikurppa odotti lämpöä ja tunnustusta, mutta mitalia ei löytynyt postista. Mutta kerran tapahtui kummia, sillä Valikurpan suu alkoi kuivua. Joutui pyytämään apua, ohikulkijalta kurkkupastillia. Ja kas, Valikurpan kielellä pastilli suli. Maistui mansikalle ja parempi mieli tuli. Ei löytynyt auttajasta moitittavaa päiväkin paistoi, loistavaa! Mutta mitäs, mitäs nyt si

Riehakkaat kiemurat kehystävät kohdetta. Kultaiset kiehkurat vievät ensin huomion, sitten katse kiinnittyy silmiin, samalla kertaa epäröiviin ja uteliaisiin. Kuin katsottavana oleminen olisi vaivaannuttavaa. Haalean sininen silkkileninki ja leijonan jalkainen tuoli eivät tuo varmuutta. Ei tähän hetkeen eikä tulevaan. Helminauha ja arvokas asento eivät pelasta piinallisesta tilanteesta, määräys on tullut arvovaltaiselta taholta. Toivoisin tietäväni, mitä ajattelet. Missä olisit mieluummin ja mistä haaveilet? Mikä on kirja kädessäsi? Oletko itse valinnut sen? Vai onko se vain harkittua rekvisiittaa. Harmi, etteivät aikajanamme kohtaa. Jos meillä on useampia elämiä, ehkä olemmekin kohdanneet? Vai miksi tunnut tutulta ja läheiseltä, kuin hitaalla kaukomatkalla olevalta ystävältä? Mitä mahtaisit ajatella siitä, että tuhannet ihmiset viipyilevät katsomassa kuvaasi? Ehkä se olisi mielestäsi epämiellyttävää, tai vähintäänkin kummallista? Unohdan, että kuvasi on tulkintaa, siveltime

 Ikävä, tuo kutsumaton vieras hiipii sisään kursailematta. Jostain se löytää kolon, josta voi lonkeron ujuttaa ohi suojamuurin tai panssarin. Suru on siis puserossa, se roikkuu hihassa tai uneksii hupussa. Se tukistaa niskavilloista ja kirvelee sydämessä vasemmalla. Suru ei luovuta, se on ystävistä uskollisin. Voit yrittää työntää sen pois, sulkea ovet nopeasti ja jättää sen rappukäytävään. Lopulta joudut myöntämään, että surusi kuuluu sinulle. Kun luovut juoksemasta karkuun ja katsot sitä suoraan kohti, saat siltä ensimmäisen lohduttavan muiston.

Minun keskiviikkoni oli vihreä.  Se kurvaili ohi vauhdikkaasti,  omiaan puuhaillen.  Se tuskin huomasi minua, vaikka teki työnikin.  Iltapäivällä kävelin rinnallansa metsään,  sieltä se sai värinsäkin. Se rupatteli hilpeästi niitä näitä  ja riensi takaisin pöytänsä ääreen värittämään kalenterin ruutua siveltimellä.  Illalla se nousi portaat ja huomasi päivän olevan pitkällä.  Tehtäviä oli vielä listassa.  Aavistin, että se aikoi delegoida.  Rankasti. Kaikki siirtyisi minulle ja torstaille.

Kerran yritin kirjoittaa runon yleisön pyynnöstä. Kuvittelin mielessäni yleisön. Ilmeettömät kasvot tähysivät merenä edessäni ja odottivat, että teen vaikutuksen. Hahmoni kutistui ja mykistyi, kynäni vikuroi. Olisi noussut takajaloilleen, jos olisi ollut hevonen. Ja niin kynäni ja minä rynnistimme karkuun, estradin reunaa pitkin, samettiverhon taakse. Sinne jäi hämmentynyt kohina ja tuhahtelut, me laukkasimme pehmeään pimeän peittoon. Kun kulkee riittävän pitkälle esiripun taa, löytää unohtuneita vaaterekkejä ja niiden takaa muita unohtuneita hahmoja. Jopa ensi-iltana rooliinsa eksyneitä näyttelijöitä, jotka eivät löytäneet enää tietään ulos. Tai näyttelijättärien ihailijoita, jotka yhä haahuilevat käytävillä kuihtuva kukkakimppu kourassaan ja koputtelevat tähtösten oviin. Verhon poimuissa saa kyyhkynen asua hatussa, jonka taikuri unohti lakatulle pöydälle tarttuessaan neidon käsivarteen. On sattumaa, kenelle ojennetaan käsi, joka nykäisee toisiin lavasteisiin ja uusiin tar